 |
Sanoin eilen miehelleni, että pelkään hallaöiden tuhoavan mökillä meidän herukat ja kukat, samoin kuin myös metsän mustikat.
Mies melkein tiuskasi, että ei hän vaan niiden puolesta pelkää. Minähän siinä närkästyin, että kyllä se vaan ottaa päähän, jos halla vie.
Mies sanoi, että enemmän hän pelkää pumppujen puolesta. Meillä on kaksi sähköpumppua, joista toinen nostaa kaivon vettä ja toinen järven ja ne on jo laitettu paikoilleen. Tuo järvipumppu on kokonaan ulkona, pienessä "pumppumökissä".
Juu, eipä tullut tuo mieleen. Kun nuo pumput kuuluvat noihin miesten töihin. Erilaisia ovat miesten murheet ja naisten murheet.
Minun täytyy vetää vähän noita eilisiä sanojani takaisin. Ehkä tuo mieheni ei ihan aina ole maailman ihanin. Kyllä tähän suhteeseen kärsimystä ja kriisejäkin riittää. Yksi niistä on miehen kanssa kaupassa käynti silloin, kun mennään jonkun muun ehdoilla kuin hänen.
Mies änkesi mukaan viime viikolla, kun kuopus ja minä lähdimme Myllyyn kenkäostoksille. Hänenkin piti saada kengät. Minä ja kuopus lähdimme porukassa ja mies yksin kiertelemään kauppakeskusta. Olimme käyneet kuopuksen kanssa parissa kenkäliikkeessä löytämättä mitään, kun mies jo soitti, että kauanko meillä menee vielä. Hän oli ostanut itselleen kengät ja käynyt ruokaostoksilla. Tiuskasin, että kyllä meillä menee vielä varmaan aika kauan. Mies sitten bongasi meidät ja alkoi roikkua perässä. Keskity siinä sitten kenkiin, kun toinen huokailee niskaan ja kitisee, että kuinka kauan vielä kestää. Kuopus löysi sitten kengät, mutta minä olin jo niin pahalla päällä, että halusin kotiin.
Tarvitsen juhlakengät, sillä laitoin vanhat syksyllä UFF:ään. Ne olivat aivan priimakuntoiset, hyvännäköiset kengät, mutta lesti oli liian kapea minun jalkaani, jonka pituus on 38, mutta leveys jotain muuta. Ja koska olen perheemme pienijalkaisin, niin eiväthän ne tyttärillekään mahtuneet.
En päässyt tänään ajoissa töistä pois, mutta päätin kuitenkin kuuden jälkeen lähteä ostamaan itselleni kenkiä. Ja mitä teki tuo mies perkule? Sanoi, että lähtee mukaan.
Olin hetken aikaa ihan hiljaa. Sitten sanoin, että jos hän tulee, niin sitten ei ala kitisemään, sillä minulla saattaa mennä kauan. Mies änkesi kuitenkin mukaan.
Menimme taas Myllyyn ja perille päästyämme lähdimme omiin suuntiimme. Päätin, että nyt katson kenkiä aivan kaikessa rauhassa. Ja niin teinkin.
Kolmessa ensimmäisessä liikkeessä kokeilin joitakin kenkiä, mutta mitkään eivät tuntuneet hyviltä. Liian korkeakorkoisia. Liikaa remmejä. Liian kapeat kärjet. Liian leveät kärjet. Liian matalat. Liian kapea lesti. Liian leveä lesti. Ja yhdessä liikkeessä liian korkeat hinnat.
Neljännessä liikkeessä kiertelin jonkin aikaa, eikä mitkään sytyttäneet heti. Sitten myyjä tuli kysymään, että voiko auttaa ja minkälaisia kenkiä haen. Siinä sitten yhdessä myyjän kanssa kävimme erilaisia kenkiä läpi ja kyllähän ne kengät sitten löytyivät. Ne ovat matalahkot, mutta eivät liian matalat. Niissä on kärjessä vähän remmejä, mutta ei liikaa. Ja ne ovat lakeria, mikä tuntuu olevan taas muodissa. (Ilmeisesti ne kengät oikeastikin ovat aika muodikkaat, sillä kuopus yritti sovittaa niitä kotona jalkaansa – jos vaikka olisi tapahtunut ihme ja hänen jalkansa olisi pienentynyt. Ei ollut ihmettä tapahtunut.)
Kun olin maksanut nämä kenkäni ja tulin Myllyn ala-aukiolle, näin siellä mieheni, joka näytti orvolta yksin jätetyltä isolta lapselta pyöriessään ympyrää aukiolla. Vähän kävi sääliksi. Sanoin, että pian voidaan lähteä – käyn vielä kultasepän liikkeessä. Kävin ostamassa yhteen kaulakoruun vähän pidemmän ketjun, mutta se reissu ei enää kestänyt kauan.
Mies oli käynyt ruokakaupassa minua odottaessani ja vienyt kassit autoon. Kun ajoimme kotiin päin, haistoin heti, että mies oli syönyt nannaa. Ja niinpä hän sitten myönsi, että siellä hänen vakiopaikassaan on irtokarkkeja. Voi pientä. Siis miestä.
***
Sain tänään sen myöhästyneen äitienpäivälahjani tyttäriltä. Se on Amy Winehousen levy Back to black. Se on hyvä. Olen ehtinyt kuuntelemaan sen tänään jo kerran. Seuraavien kolmen viikon aikana tulee jonkin verran matkapäiviä. Tiedän jo, mitä kuuntelen automatkoilla.
Lähdimme perjantaina heti töiden jälkeen mökille. Äitienpäivätraditiomme mukaisesti äitini tuli viettämään meidän äitien nimikkopäivää meidän kanssamme.
Kun pääsimme mökille, minun oli pakko ennen ruokakassien purkamista tehdä pikakierros ulkona ja tarkistaa kukkivat, melkein kukkivat ja maasta ilmestyneet. Kukassa olivat valkovuokot, kevätvuohenjuuri, tulppaanit, helmililjat, lemmikit, rentukat, ketunleivät (käenkaali), vuorenkilpi… Pari yksinäistä leskenlehteä ja yksi sinivuokkokin löytyivät.
Ostimme vielä matkalla orvokkiamppelin. Sain myös äitienpäiväruusuni etukäteen, kuin myös äitini omansa minulta.
Tässä minun ruusuni, joka jäi vielä väliaikaisesti odottamaan maahan istutusta saviruukkuun:
Järvellä oli joutsenpari. Tullessamme pari oli aivan järven äärimmäisessä päässä, mutta vähän ajan päästä huomasin, että pari oli aivan kohdallamme. Nappasin kameran ja lähdin rauhallisesti kävelemään rantaan. Joutsenet käänsivät minulle selkänsä ja lähtivät poispäin. Ehdin kuitenkin ottaa kuvan.
Joutsenpari palasi takaisin sinne järven toiseen päähän. Myöhemmin kävi melkein nolosti, kun kiikaroin niitä joutsenia omalta rannaltamme. Keskityin kiikaroimaan, enkä huomannut, että naapurimies parin mökin päässä oli naku-uinnilla. Toivottavasti ei nähnyt minua kiikaroimassa, kun nousi järvestä – minäkään en nähnyt mitään.
Vaikka menimme perjantai-illalla ja yhdentoista jälkeen nukkumaan, niin minua olisi nukuttanut lauantaiaamuna vähän enemmän. Heräsin varttia yli yhdeksän siihen, kun mies avasi makuuhuoneemme oven ja sanoi minulle hellästi, että nousisinko jo ylös. Minua alkoi hymyilyttämään, sillä tuo kysymys esitettiin samalla äänensävyllä, millä mies aina toisinaan herättää tyttäriä. Saman tien muistin ne kaksi seuraavaa vaihetta: toinen herätys tulee tiukin äänenpainoin ja kolmas sitten karjumalla. Nousin ylös.
Pääsin muuten valmiiseen kahvipöytään. Mies ja äitini olivat keittäneet kahvin ja laittaneet aamupalan valmiiksi.
Lauantaipäivä meni sitten erinäköisissä ulkotöissä. Kävin taas kukkapenkkejä läpi, mutta suurin urakka oli herukkapensaiden siivouksessa. Haravoin vanhat hakkeet ja lisäsin uutta. Samassa yhteydessä totesin, että ainakin yksi pensas on tullut tiensä päähän, sillä sen keskellä kasvoi pihlaja.
Lauantaina lämpötila nousi iltapäivällä +19 asteeseen, mutta oli aika kova tuuli, joten olin mieluummin pihan puolella.
Olin illalla melkein yksin saunassa. Äitini ei pääse enää lauteille eikä hän viitsi tulla saunaan. Mies oli taas huippunopea saunoja, hänen koko saunareissunsa riisumisineen, löylyineen, pesuineen, kuivauksineen ja pukeutumisen kanssa taisi kestää noin kymmenen minuuttia.
Mutta minä nautin kauan lempeästä lämmöstä.
Saunan jälkeen istuin kuistilla olutta juomassa. Katselin järvelle ja ajattelin itsekseni (tämä tuntuu vähän naiivilta), että mitä hyvää minä olen tehnyt, kun olen tällaisen onnen ansainnut. Oma lintukotomme ja yhdessä maailman ihanimman miehen kanssa - vaikka mies ei saunan päälle mitään ymmärräkään.
Myöhään illalla kävimme vielä kävelemässä. Siinä vaiheessa tunsi, että töitä oli tehty: selkä ja jalat särkivät.
Sunnuntaiaamuna minä nousin ensimmäisenä ylös keittämään kahvia äidilleni. Äidilleni ja minulle äitienpäivä ei ole mikään merkillinen päivä. Arvostan enemmän sellaista päivittäistä huomioimista ja toisen arvostamista kuin kerran vuodessa tapahtuvaa juhlintaa kaikenmaailman lahjoineen ja hössötyksineen. Toki kahvit ym. hyväksyn, mutta pienimuotoisesti.
Kun lapsemme olivat pieniä, olin tietenkin mukana leikissä. Äitienpäiväaamut olivat toisinaan kidutusta: kauhea pissahätä, mutta piti teeskennellä nukkuvaa, vaikka siinä kolinassa, supattelussa, kulkemisessa ei pysty nukkumaan. Siinä sitten kiemurteli sängyssä ja odotteli, että joko, joko nyt pääsee vessaan.
Äitini ilmoitti, että hän ei halua äitienpäivälahjoja. Minä taas poikkeuksellisesti tänä vuonna toivoin pientä äitienpäivälahjaa (jota en kyllä ole vielä saanut, kun tyttäret eivät ole sitä löytäneet; etsintä kuulemma jatkuu). Siitä olen ollut tiukkana, että en halua mieheltäni äitienpäivälahjaa, enkä myös osta hänelle isänpäivälahjaa. (Kerran mies on ostanut minulle äitienpäivälahjan, keittokirjan. Se oli vitsi, siihen liittyy oma tarinansa, joten sen otin vastaan – löytyyhän minulta huumorintajuakin, vaikka se toisinaan onkin hakusessa.)
Aamupalan jälkeen lähdin herukkapensaiden pariin.
Joutsenpariskunta ui järvellä ja mietin, että onkohan toinen niistä se yksinäinen, joka monena vuonna on käynyt järvellä. Joskus aiemmin mietin, että oliko kyseessä nuori, juuri itsenäistynyt yksilö vai yksin jäänyt joutsen. Joutsenet ovat kuulemma pariuskollisia ja jos puoliso menehtyy, niin jäljelle jäänyt ei hanki uutta kumppania.
Iltapäivällä lämpötila nousi +24 asteeseen. Kyllä siinä vähän kuuma tuli, kun huhki ulkotöissä.
Iltapäivällä lähdimme sitten kotiin, kun meidän tyttäret odottivat minua äitienpäiväkahville. Olin perjantaina laittanut jalkaani vanhat vaelluskenkäni, risat, mutta niin hyvät jalassa. Tarkoitus oli jättää ne mökille, mutta enpä muistanut ottaa toisia kenkiä mukaan, joten täällä ne kengät taas odottavat, että muistan viedä ne mökille.
Esikoinen oli tehnyt minulle kakun ja kuopus keittänyt kahvit ja kattanut pöydän. Sain tyttäriltä Geisha-suklaanannoja sydänrasiassa.
Sunnuntai-ilta kului ensin lehtien luvussa. Sitten alkoi Tanssii tähtien kanssa –finaali. Maria Lund ja Mikko Ahti olivat alusta saakka suosikkejani ja olin aivan lumoutunut heidän freestyle-tanssiinsa. Minusta se oli loistava. Pari sai tanssinsa näyttämään siltä, että nyt saa musiikki viedä. Se oli rento, hauska, sykähdyttävä. Ihmettelen, että tuomaristo vielä viimeisen – freestyle-tanssin – yhteydessä kiinnitti huomionsa johonkin muuhun kuin tämän tanssin sanomaan. No, jokaisella on mielipiteensä, tässä oli minun.
Siinähän se, viikonloppu.
Tähän loppuun vielä yksi ”pariskunta”:
Mökkiviikonlopun lintulistaa
Ruumiillisen työn täyteinen viikonloppu, äitienpäivämuodollisuuksia, Tanssii tähtien kanssa –finaali ja lukematon määrä lukemattomia blogeja.
En jaksa kirjoitella tänään omia kuulumisia, vaan keskityn ensin teidän muiden kuulumisiin.
Tämänpäiväisessä Kodin kuvalehdessä oli juttu ”Silmätikkuna”, jossa haastateltiin poliisin vaimoa, rehtorin miestä ja kunnanjohtajan vaimoa siitä, miten puolison ammatti vaikuttaa heidän elämäänsä.
Mielenkiintoinen juttu, ja näinhän ne menee, että ainakin pienemmillä paikkakunnilla kylän ”merkkihenkilöiden” elämää ja edesottamuksia seurataan aika tarkasti.
Tuttavani oli joskus rehtorina pienehkössä kaupungissa. Tuttavan lapset sanoivat toisinaan, että on vähän kurjaa, kun kaikki tuntevat heidät. Melkein kaikille nuorillehan tulee ainakin kerran ylilyönti alkoholin käytön kanssa. Niin tuttavani lapsellekin, joka vietti aikaa kavereiden kanssa paikallisessa ravitsemusliikkeessä – jo täysi-ikäisenä, sillä ei riitä, että kaikki tuntevat, kaikki tietävät myös, minkä ikäisistä lapsista tai nuorista on kyse. Tuttavan lapsi sitten nautti tuota alkoholia vähän (tai paljon) liikaa ja tuli kaatokänniin. Filmi katkesi.
Mutta koska koko kaupunki tiesi, kenen lapsesta oli kysymys, niin poke oli tilannut taksin, raahannut nuoren autoon ja pyytänyt taksikuskia viemään nuoren kotiin. Taksikuski oli sitten raahannut nuoren kotiovelle ja sanonut ovea avaamaan tulleelle isälle, että nuori on nyt vähän huonossa kunnossa.
Kun tuttavani oli maksanut taksia, niin kuski ei ollut millään meinannut ottaa edes maksua. Loppujen lopuksi tuttavani oli saanut maksettua tuon matkan.
Olisikohan tuo juttu mennyt samalla tavalla, jos kyse olisi ollut jonkun tavallisen tallaajan lapsesta?
Mieheni isä toimi joskus poliisina, vaikka vaihtoikin sitten myöhemmin ammattia ihan toiseen. Mieheni on kuitenkin sanonut, että kyllä monessa paikassa tiedettiin, että hänen isänsä oli poliisi, ja mieheni koki, että joissakin tilanteissa hän oli suurennuslasin alla. Ilmeisesti a) hänen odotettiin käyttäytyvän aina tietyllä tavalla, ja b) hänen toivottiin joskus mokaavan ihan kunnolla.
Itse en osaa suhtautua niin, että lääkäri tai tuomari tai poliitikko jne. olisi jotain ihmeellistä. En ole kiinnostunut, saatikka, että pitäisi päästä ”piireihin”. Olen työssäni tavannut erilaisia ihmisiä ja pari kertaa olen tavannut Suomen raskaan sarjan talous- ja liike-elämän vaikuttajia. Noviisina taisin kerran vähän jännittää yhtä tapaamista nimekkään pääjohtajan kanssa. Silloinen esimieheni opasti (ja pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi tätä rumaa kielenkäyttöä): ”Kuule, muista, että paskalla sekin käy ja itse perseensä pyyhkii.”
Seuraava postaus tullee sunnuntaina. Lähdemme huomenna koko viikonlopuksi mökille.
Hyvää viikonloppua!
Tämä ilta on mennyt erinäköisissä nettihommissa.
Ensin siivosin vanhaa privaattipuolen sähköpostia. En ollut käynyt siellä huhtikuun puolen välin jälkeen ja siellä oli sitten 2028 uutta sähköpostia. Suurin osa Viagra-tarjouksia ja näyttipä siellä olevan jotain viestiä peniksen pidennyksistä. Eipä ollut ajankohtaista, vaikka olisin ajatellut miehenikin puolesta. Hyi, enhän minä edes koskaan niin tee. Siis ajattele miehen puolesta.
Kun niitä viestejä poistelin, niin vilahti siellä pari asiallisenkin lähettäjän viestiä. Saivat kuitenkin mennä. Tein päätöksen, että seuraan nyt jonkin aikaa tuota vanhaa sähköpostia päivittäin tai melkein päivittäin, ja kun sieltä löytyy sellainen viestinlähettäjä, jonka viestejä haluan jatkossa seurata, niin teen lähettäjälle sähköpostiosoitteen muutoksen nykyiseen roskapostittomaan osoitteeseen.
Autoin myös esikoista lopputyöraportin stilisoinnissa. Sivunumeroinnin kanssa joutui vähän keskittymään, kun kansilehteen ja sisällysluettelosivuun ei tule sivunumeroa ja johdantosivulta sivunumerointi alkaa siitä oikeasta numerosta eikä ykkösestä. Kyllä me saimme sen sitten toimimaan.
Mutta sitten tuohon otsikkoon:
Olen tänään shoppaillut – verkkokaupoissa. Nyt on tehty kahteen eri kauppaan tilaukset neljästä cd:stä ja yhdestä dvd:stä. Tuo nettiostaminen on ihan mukavaa, mutta vähän liian helppoa. Tarkoitus oli ostaa vain kolme cd:tä, mutta kun se neljäs cd osui silmään ja dvd oli tarjouksessa, niin pakko ne oli ostaa.
Teen ostoksia aina silloin tällöin verkkokaupoissa. Olen ostanut kirjoja, levyjä, leffoja, liinavaatteita, jopa petauspatjat ja ompelukoneenkin olen ostanut verkkokaupasta. Pari ulkomaan matkaa on myös varattu ja maksettu netin kautta. Täytyy sanoa, että harvoin minä sorrun mihinkään impulssiostoksiin, tai ainakaan kovin hintaviin, kun tilaan netin kautta. Minulle tuo ostotapa sopii hyvin. Postiin on meiltä kohtuullinen matka ja pienemmät ostokset (kuten levyt) tulevat päiväkannossa.
Toimitusmaksutkaan eivät ole huimia, jos ajatellaan, että säästän aikaa verrattuna siihen, että lähden itse ostoksille. Ja varsinkin levyt ovat usein edullisempia kuin tavarataloissa ja levykaupoissa.
Nyt sitten odotellaan toimitusta.
Monissa sananlaskuissa ja lauluissa kuvataan työntekoa. Usein ne nostavat työnteon hyveeksi, tavoiteltavaksi asiaksi, mutta löytyypä kyllä niitäkin, joissa varotetaan liiasta työnteosta.
Lapsena minut huijattiin sukulaisiin maalle orjatyöleirille vetoamalla siihen, että siellä oli kissanpentuja. Totuus oli kuitenkin myös jotain muuta ja porkkanarivistöjä harventaessani yritin jouduttaa työntekoa laulamalla. En vaan tajunnut ideaa. Kokeilin laulun auttavaa voimaa,”tee työtäs laulellen”, Lumikista tutun laulun mukaan, mutta ei tepsinyt. Kokeilin kansansävelmillä, lastenlauluilla, taisi siinä tulla 60-luvun hitti-iskelmiäkin, mutta yhtään mukavammaksi se harventaminen ei tullut. Ei auttanut sekään, että lauloi aina vaan kovemmalla äänellä. Täti ensin naureskeli, että kylläpä pientä apulaista laulatti. Vähän ajan päästä tätiparka sanoi, että hänen täytyy mennä käymään navetassa. Eikä tullut takaisin, vaan jätti minut yksin urakoimaan kasvimaalle.
Eipä ollut hyötyä niistä kissanpennuistakaan. Ei vastasyntyneistä, vielä silmät kiinni emon tissibaarissa roikkuvista pennuista iloa ollut. Muistelen, että olisin sinä kesänä oppinut kiroilemaan. En toki ääneen.
Lapsena en oikein tajunnut noita sananlaskujen merkityksiä, eihän niissä ollut mitään konkreettista. Ymmärsin, että ahkeruus ja työteliäisyys ovat toki hyveitä, mutta mitä tarkoitti, että työ tekijäänsä kiittää. Vaikka kuinka yritin kuunnella niitä porkkanarivejä, niin ei sieltä mitään kiitosta kuulunut. Tai että työ tekijäänsä neuvoo. Minua oli neuvottu, että sormen mitta jätetään kahden väliin. Niinpä jätin. Minulle se oli ihan sama, mikä siinä sormen mitan päässä edellisestä oli. Porkkanan taimi vaiko rikkakasvi. Työ ei minua neuvonut.
Kukaan aikuisista ei siellä orjatyöleirillä muistanut sellaista sanontaa, mitä minä olisin arvostanut: Leikki on lapsen työ. Ainakin siltä minusta tuntui.
Näin siis 60-luvulla.
Nyt aikuisena toki tajuaa nuo abstraktit ilmaisut. Mutta onko sananlaskuilla enää mitään merkitystä? Eivätkö ne ole jo aika vanhanaikaisia?
Olisiko jo aika nykyaikaistaa niitä?
Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä. Ei ei, vaan hiki ylipainoisen syödessä, hiki työtä tehdessä.
Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää. Tämä on vain osatotuus. Vaikka koko ikänsä tekisi töitä, niin eläkkeet ovat pienet ja voi sitä sittenkin joutua kerjäämään.
Työ on miehen kunnia. Juu. Ja palkka. Näinhän se on, että työllä pitää sinun lapsesi harrastukset kustantaa, asuntolainasi suorittaa ja verosi maksaa.
Työ tekijäänsä kiittää. Missä? Työpaikoilla, ainakin pörssiyhtiöiden kvartaalitalouksissa, sinua kiitetään joko kuukausittaisen pienen palkan avulla (jonka yhteydessä muistetaan toki aina syyllistää, kuinka kalliiksi työntekijät tulevat) tai sitten tuotannollisten ja taloudellisten syiden takia käytävien yhteistoimintaneuvotteluiden jälkeisellä irtisanomisilmoituksella. Kultaiset kädenpuristukset tavallisen työntekijöiden parissa ovat joko unta tai urbaanilegendaa.
Työ tekijäänsä neuvoo. Ei neuvo. Ei ohjaa esimieskään. Vasta, kun joku on mennyt totaalisen pieleen, kuulet, että miten olisi pitänyt tehdä. Tai ainakin, minkälainen tulos olisi pitänyt saada. Niin, että otapa opiksesi, jotta ei tarvitse aloittaa tuotannollisten ja taloudellisten syiden takia käytäviä yhteistoimintaneuvotteluja.
Töistä mies mainitaan eikä suurista sanoista. Ja plaah.
Tänään oli pitkästä aikaa keittiömaanantai, tein valmiiksi ainakin huomisen päivän ruoan, saattaa olla, että riittää vielä keskiviikon lounaaksi töihin. Uunissa muhivat nyt janssonin kiusaus ja kinkkukiusaus.
Esikoinen oli lauantaina kutsunut kavereitaan meille syömään. Heillä on kaveripiirissä aina silloin tällöin tapana pitää herkutteluiltoja. Yleensä se on yksi nimenomainen kaveri, joka nuo ruoat tekee, mutta nyt oli kuopuskin kotona, joten keittiövastuu oli nakitettu hänelle ennen kuin lähti viimeiseen ”yövuoroon”, siis työvuoroon. Kaikki oli mennyt ok, mutta…
Kun tulimme eilen kotiin, niin kauhukseni huomasin, että nämä nuoret olivat käyttäneet sellaisia minun aarreastioitani, joita minä itsekään en raski käyttää. Niitä vaan katsellaan. Käyttöön oli otettu anopilta perityt siniset lasilautaset (joita en anna edes tiskata koneessa, vaan ne pestään hellävaraisesti käsin; saattaa olla, että ne eivät ole minkäänkään arvoiset, mutta minulle ne ovat arvokkaat). Sitten vielä kamalampaa: pöydässä oli ollut puristettua valkosipulia ja se tarjottiin sinisessä snapsilasissa. Lasi on käsittääkseni Göran Hongellin tuotantoa ja minulla on koko kuuden sarja. Kyllä minun oli pakko vähän rutista.
Laitan tähän vielä yhden eilisen mökkikuvan. Minulla on tapana laittaa äitienpäiväruusut kukkapenkkiin. Syksyllä peittelen ne havuilla ja keväällä katsotaan, tuleeko niistä mitään vai ei. Välillä tulee, välillä ei. Poistin eilen viimevuotisen äitienpäiväruusun päältä havut. Ja mitä siellä olikaan? Siellä oli uusi alku (itse asiassa niitä oli kaksikin):
Toivottavasti nyt ei tule kovin kylmiä öitä, jotta pienokainen ei palellu.
